Pitkään on mietitty, mikä on se raja, jolloin koiravanhuksen on parempi päästä sateenkaarisillan toiselle puolelle. Valtavan suuri päätös. 

Itse olen sanonut monesti ettei minusta ole tekemään moista päätöstä.

Mantasta olen kirjoitellut täällä blogissakin ja pohtinut asiaa. Pääsiäisen aikoihin alkoi liikkumisessa olla kummallista huojuntaa. Keskiviikkona koira ei syönyt ruokaansa, jota se ei meidän muistikuvien mukaan ole tehnyt koskaan. Keskiviikon ja torstain välinen yö muistutti painajaista. Manta lysähteli lattialle eikä päässyt sieltä enää aina ylös. Surkeaa vikinää ja haukuntayrityksiä, Jarno apuna ylösnousuissa. Lopullinen päätös tehtiin jo yöllä, Mantan elämänviimeinen päivä oli alkanut. 

Minulla oli torstaina työpäivä, joka sisälsi muun muassa osastokokousta ja työnohjausta, jotka olivat hurjan sekavat ja Manta oli mielessä kaiken aikaa. Kyyneleet valuivat ja kurkkua kuristi. Ajatus siitä, että yhteinen jäljelläoleva aika laskettiin tunneissa ja minä istun neuvotteluhuoneessa oli lähes sietämätön. 

Viimeinen päivä oli mennyt Mantalta kovasti vettä juoden, mutta ulkona se ei käynyt. Oli aika lähteä viimeiselle automatkalle kohti tuttua eläinlääkäriasemaa. Siellä Manta nukahti pää minun kädellä leväten, minun kuiskiessa sille tärkeitä asioita, Jarnon ja Jesperin hellimisiin. Omaan peittoonsa käärittynä se oli jätettävä sinne, yhteinen taival oli ohi......

Muut koirat käyttäytyivät varsin oudosti ennen ja jälkeen Mantan lähtemisen. Vielä ei itsekkään ole pystynyt kaikkia asioita asian tiimoilta rekisteröimään.

Vaikka aikaa on ollut paljon tehdä jäähyväisiä, se kaikki tuli lopulta kuitenkin liian nopeasti.Valtava tyhjä aukko jäi meidän kotiin ja kaikkien sydämiin.

Kiitos rakas Manta yhteisistä 14,5 elämänmakuisista vuosista, jälleennäkemisen toivossa <3