Alkuun maininta, että pikku Iivari (37kg) on TÄYSIN tervehtynyt ja ihana oma itsensä! Antibioottikuuri puri hienosti :)

Viime aikoina on tullut pohdiskeltua koiran elämän loppuvaiheita.

Manta on elänyt jo kunnioitettavat kohta 14 vuotta ja 5 kuukautta. Tervehän se kutakuinkin on ollut D-lonkistaan huolimatta. Raput ovat olleet hankalia jo useamman vuoden ja silmissä kaihia. Näkö on selvästi huonontunut, josko näkee enää juuri mitään. Steriloitu Manta on steriloitu jo ajat sitten ja on Propalin-lääkityksellä. Pissa vahinkoja sattuu silloin tällöin. Ruokailun jälkeen on kova kiire ulos, jotta kakalle ehtii. Kuulo on sillä ollut loistava, mutta joulun tienoilla huomasimme, että oikeasti se ei taida enää kuulla mitään. Ruokakupin kolahdus lattiaan tai jääkaapin oven aukaisu ei sitä enää havahduta. Uutena juttuna viime viikkojen aikana on tullut tilanteet, että se "eksyy" ulos. Pihalla se saattaa seistä pitkään ja tuijotella jonnekkin, haukkua. Kun ihminen menee viereen se havahtuu ja lähtee seuraamaan tätä sisään.  Samoin joskus tuntuu ettei se aina tajua pyytää ulos ja pissavahinkoja tulee vaihtelevalla tahdilla sisään.

On äärettömän vaikeaa ja haastavaa pohtia, koska ollaan siinä tilanteessa, että on vain se yksi vaihtoehto päästää Manta koirientaivaaseen. Aina, kun sitä ajattelee tulee taas joku tilanne, että se on poissuljettu vaihtoehto. Esimerkiksi eilen se tuli ripein askelin, häntä iloisesti heiluen minua vastaan, kun tulin töistä. Tai se käy hakemassa poikia leikkimään, puskee kaulaan ja hakee huomiota. Sitten tulee taas päiviä, että se lähes tulkoon vaan nukkuu, ei herää vaikka tullaan kotiin, kävelee epävarmasti, käväisee vaan nopsasti ulkona ja syö........

Vaan eipä sitä päätöstä kukaan meidän puolesta taida tehdä :(

Yhteistä aikaa taitaa olla jäljellä enää vähän ja siitä yritämme tehdä Mantalle elämisen arvoista!

Muistatko ystävä pentuuttain
olin suloinen karvakeräsi vain.
Söin kenkäsi, ehkäpä toisenkin
ja tein jälkeni tuolisi jalkoihin.

Oli lätäkkö siellä ja toinen täällä
en muistanut tehdä sitä lehden päällä.
Aina huolella hajustin mattosikin,
kerrassaan tempuin niin taitavin.

Et arvannut, silloin ikää kun saan
nämä temppuni jäävät jo unholaan
ja kun suureksi varttuu pentu tää
on älyä täynnä sen pienoinen pää.

Silloin huomaat sen jo sinäkin
olen aarteesi rakkain ja parahin.
Niin vierivät vuoteni verkalleen,
niistä vuosista muistojen kirjani teen.

Omaa tehtävää rinnallas suoritan vaan
sen huomaan, - hellyytes tuntea saan.
Niin rikas on kaikki eloni tää,
kauniit aatokset sitä vain siivittää,
jos ansiot pienet, tai suuretko lie,
se tässä ei kuitenkaan tärkeintä lie.

Oli mieleni avoin ja rehti se ain
en tunne vilppiä rakkaudessain.
Ohimollani kannan jo hopeaa
se arvoani ansaittua kaunistaa.

 
Niin paljon muistoja vuodet toi,
niitä aarteistoja elomme aateloi.
On askelein lyhyt, ei silmät nää,
pian loppuukin muistojen kirjani tää